Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
- 129 —
tunnustus ja kunnioitus, mikä hänelle
oikeudella oli tuleva. Professorin suruharsolla
verhottuja kuvia oli pöydillä ja
uuninreunus-toilla ja aina kun tuli joku vieras — ja
tuttavat tietysti pitivät velvollisuutenaan käydä
lohduttamassa — kertoi hän heille veljensä
elämästä ja kuolemasta. Hän ei ikinä
sanonut voivansa antaa anteeksi itselleen sitä, että
hän ei ollut viipynyt Haapasaaressa kunnes
kaikki oli ohi. Mutta kuka sitä saattoi
aavistaa! Ei hän sillä tietysti ollenkaan tahtonut
sanoa, ettei Anna olisi tehnyt kaikkea mitä
tehdä saattoi. Mutta Anna oli luonteeltaan
niin epäkäytännöllinen ja paitsi sitä vanhan
ihmisen läsnäolo, vanhan ihmisen, joka itse
äskettäin oli saanut kokea millaista
parhaimman tukensa menettäminen on (silloin hän
aina kohotti nenäliinan silmilleen) olisi ollut
kaikille lohdutukseksi.
Anna oli kuullut kaiken tuon niin usein,
että hän oli jo aivan lakannut tuntemasta
mitään. Jos hän jotain tunsi, oli se vain
hiljaista riemua siitä, että hän oli saanut olla
isän ja Eksköldin ja Hartin kanssa omassa
pienessä piirissään isän, tuon rakkaan vanhan
isän viimeisinä hetkinä.
Mutta yksi asia alkoi tuntua Annasta
yhä peloittavammalta, se että muutamien
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
